Järjestin viime maanantaina keskustelutilaisuuden, jossa haimme ratkaisuja nuorten syrjäytymisen estämiseksi. Olin kiitollinen aktiivisesta osallistumisesta, ja suuri kiitos teille kaikille jotka täytitte Kansalaisinfon tilan.
Nuorten syrjäytyminen tuntuu tällä hetkellä olevan kaikkien agendalla. Helsingin kaupunki antoi juhlapäätöksellä 10 miljoonaa nuorten syrjäytymisen ehkäisemiselle, hallitus on sopinut nuorisotakuusta ja jopa presidentti Niinistö on perustanut asiaa pohtivan työryhmän. Nämä kaikki ovat erittäin tervetulleita avauksia, mutta silti tuntuu että keskitymme enemmän oireiden hoitoon kuin syrjäytymisen ehkäisemiseen.
Nyt keskustelussa olevista keinoista harva on aidosti uusi. Suurin osa tarpeista on seurausta aiemmin tehdyistä leikkauksista. Ainoastaan etsivä nuorisotyö näyttäytyy minulle uutena ja erittäin toimivana tapana saavuttaa ne nuoret, jotka ovat vaarassa tipahtaa vauhdista.
Illan aikana kuulin paljon henkilökohtaisia kokemuksia, opettajien, nuorisotyöntekijöiden ja vanhempien näkemyksiä. Sain paljon ideoita ja aion järjestää syksyllä samasta aiheesta uuden keskustelun, jossa keskitymme konkreettisten esitysten tekemiseen.
Keskustelussa nousivat selvästi esiin muun muassa perheiden tuki, oppimishäiriöt, eri sektoreiden huono yhteistoiminta ja yhteiskunnan arvopohja.
Kaikki huomiot ovat oikeita ja niiden summasta löytyy ratkaisu. Yksi minulle kristallisoituneista ajatuksista on oppimishäiriöiden yhteys syrjäytymiseen. Tuntuu että tätä ei ole täysin ymmärretty. Tähän voidaan vaikuttaa kasvattajien koulutuksella ja sillä näkökulmalla, että olemme jokainen erilaisia yksilöitä, joiden polut eivät mene samaa reittiä. Tämä pitäisi muistaa koko ihmisen elinkaaren aikana. Moni jää ulkopuolelle, koska kokee ettei itselle löydy roolia tästä valmiina annetusta maailmasta. Heillä kaikilla olisi annettavaa jos osaisimme antaa heille siihen tilaa. Tulenkin tekemään kirjallisen kysymyksen siitä, miten koulussa, sosiaalityössä ja muilla nuorta tukemaan pyrkivissä tahoilla voidaan edistää kokonaisvaltaista ja ymmärtävää otetta nuoren elämästä irrallisten ja vain hetkeksi auttavien toimien sijaan. Myös tukitoimien on muodostettava kokonaisuus.
Näkemykseni pohjaa vahvasti omaan kokemukseeni. Olin peruskoulussa alisuoriutuja, jolle yhteiskunnan vahvasti suosima lukiopolku ei auennut huonojen numeroiden vuoksi. Päädyin 10-luokalle jonka jälkeen opiskelu ei tuntunut edelleenkään vaihtoehdolta. Tie vei työttömyyskortistoon, koska 90-luvun puolivälissä työpaikkoja ei vain yksinkertaisesti ollut. Kortistossa roikkuminen passivoi väistämättä ihmisen, jolla ei ole omaa halua ja näkemystä elämästään. Omaksi onnekseni koituivat kaupungin tarjoamat työvoimapoliittiset toimenpiteet. Sain paikan Siniseltä verstaalta, missä sain ensimmäistä kertaa elämässäni yhteiskunnalta sellaisen viestin, että minuun ja mahdollisuuksiini uskotaan. Sieltä etenin töihin Yleisradioon ja sillä tiellä olen edelleen.
Mutta jos todella haluamme saada koko nuorison hyvään suuntaan, se vaatii muutakin kuin pelkkiä tukitoimia. Yhteiskunnan pitää kokonaisuudessaan olla avoin ja tukeva ja tarjota nuorille monenlaisia vaihtoehtoja. Me tarvitsemme aitoa välittämisen kulttuuria, jossa naapuri tietää miten seinän takana voidaan. Tarvitsemme yhteisöllisyyttä jossa lapsi kokee jokaisen aikuisen olevan hänen asiallaan. Me tarvitsemme aitoa välittämistä ja rehellistä keskustelua ongelmien syistä.
