Työttömyys ei ole häpeä

Oli lama kun tulin ikään, jossa minun oli aika etsiä ensimmäinen työpaikkani. Useat ikätoverini olivat työttömiä, monien vanhemmat menettivät työpaikkansa, minkä kanssa samaan aikaan useista tärkeistä palveluista, myös nuorille suunnatuista, leikattiin roimasti. 1990-luvun alussa ympäröivän yhteiskunnan ilmapiiri tuntui masentavalta ja lannistuneelta. Niissä olosuhteissa minun, kouluttamattoman ja vailla työkokemusta olleen nuoren, oli vaikea löytää tulevaisuuden näkymiä tai uskoa siihen, että maailma on täynnä mahdollisuuksia. Minä ja monet kaltaiseni päädyimme pyörimään metroasemille päämäärättöminä vailla uskoa tulevaisuuteen. Työttömän rooli tuntui annetulta ja määritti pian identiteettiäni.

Tämän kaiken keskellä sain kutsun osallistua kaupungin järjestämään työpajaan työttömyyskorvauksen menettämisen uhalla. Kokemus oli käänteentekevä. Työpajassa ymmärsin, ettei työttömyys ollut minun vikani, vaan yhteiskunnan, joka ei pystynyt tarjoamaan töitä tai muuta nuorelle mielekästä toimintaa. Sain onnistumisen kokemuksia ja lopulta ymmärsin, että maailma oli sittenkin minulle avoin. Että minun oli mahdollista tehdä mitä vain, ja elämästäni voisi hyvin tulla itselleni mielekäs.Vuotta myöhemmin löysin itseni työskentelemästä Yleisradiosta, jossa tein lopulta 16 vuoden työuran eri mediatehtävissä. Sinä aikana minusta kasvoi myös kansalaisaktiivi. Oivalsin, että maailmaan saattoi vaikuttaa, ja ettei ympäröivää todellisuutta kannattanut ottaa annettuna vaan pyrkiä jättämään siihen oma jälkensä. Niin päädyin ensin kunnallispolitiikkaan ja siitä kansanedustajaksi. Ilman työpajaa sitä ei olisi tapahtunut.

Työttömyyden ei pidä antaa määrittää itseään. Työttömyys on yksi elämäntilanne muiden joukossa, ja sellainen voi osua kenen tahansa kohdalle. Työtön on myös aina paljon muutakin kuin työtön – jonkun lapsi, vanhempi, ystävä tai vaikka puoliso; ihminen jolla on intohimoja, osaamista, mielipiteitä ja lahjakkuutta. Ihminen on aina koko henkilönsä riippumatta siitä, onko hänellä sillä hetkellä palkkatöitä vai ei.

Kaikkien meidän polkumme ei kulje samaa reittiä. Jollakin tie voi johtaa suoraan yliopistolle, toisella ammattikouluun. Joku haluaa aloittaa työt heti peruskoulun jälkeen, toinen tarvitsee aikaa (ja esimerkiksi työpajakokemuksen) löytääkseen oman polkunsa. Jokainen reitti on yhtä arvokas.

Työttömyys ei ole häpeä, ja siksi haastan jokaisen mukaan työttömyys #eiolehäpeä-kampanjaan.

Share
Kategoria(t): Artikkelit. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *