Viime päivinä olemme järkyttyneinä seuranneet uutisointia rikosepäilyistä, joissa ulkomaalaistaustaisia epäillään alaikäisiin kohdistuneista rikoksista. Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset ovat kammottavia ja tuomittavia. Ihmisillä on ymmärrettävästi suuri huoli ja pelko. Lapsia tulee suojella paremmin.
Nyt ilmi tulleissa hirveissä tapahtumissa tärkeintä on auttaa uhreja ja heidän läheisiään, ja samalla on mietittävä, miten vastaavia rikoksia voidaan ennaltaehkäistä. Mitä on muututtava rikos-, sosiaali- tai kotoutuspolitiikassamme, jotta tämä ei enää toistuisi? Yksikin uhri on liikaa.
Mutta julkinen keskustelu on saanut ihmeellisiä sävyjä. Minulle on useaan otteeseen ja kovin sanakääntein kerrottu, että ulkomaalaiset ovat tehneet Suomesta naisille turvattoman. Minäpä kerron millaisessa Suomessa minä olen kasvanut naiseksi. Tunnen monia naisia, jotka ovat joutuneet raiskatuiksi. Tunnen lukuisia naisia, jotka ovat kohdanneet seksuaalista häirintää. Tiedän ihmisiä, jotka ovat kohdanneet lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä.
Koko elämäni olen tiennyt, että yksin illalla kulkiessa kannattaa pitää avain kädessä sormien läpi siten, että se toimii itsepuolustukseen. Koko elämäni olen tiennyt, milloin vaihtaa kadun puolta, mitä paikkoja välttää. Pelon maantiede on ollut karttana päässä. Koko elämäni yhteiskunta on kertonut, miten minun pitää pukeutua ja käyttäytyä, jotta en itse houkuttelisi itseeni kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Kansanedustajana olen saanut lukuisan määrän yhteydenottoja, joissa uhataan seksuaalisella väkivallalla. Selvällä suomen kielellä, kantasuomalaisella nimellä varustetuilta mieshenkilöiltä. Raiskaus avioliitossa muuttui rikokseksi vasta 90- luvulla, siihen asti vaimonsa sai raiskata. Sellaisessa Suomessa minä olen kasvanut naiseksi. Ei tämä maa ole muuttunut turvattomaksi naisille, tämä maa on ollut sitä aina.
Suomi on aina ollut naisille turvaton, naisiin kohdistuvan väkivallan tilastokärkiä. Samat tahot, jotka vähättelivät metoo-liikettä ja jotka eivät kannata suostumuksen kirjaamista raiskauslainsäädäntöön, ovat nyt kovimpaan ääneen huolissaan naisten asemasta ja naisten ja tyttöjen kohtaamasta turvattomuudesta ja väkivallasta. Tämä on tekopyhyyden huippu.
Missä te olette olleet kaikki nämä vuodet, kun me olemme pelänneet? Miksi ette ole nousseet puolustamaan meitä? Miksi heräätte vasta, kun tekijänä on ulkomaalaistaustaisia henkilöitä? Seksuaalinen väkivalta on aina yhtä hirveä tragedia riippumatta tekijän kansallisuudesta.
Lapsia pitää suojella, se on aivan selvä. Monilla järjestöillä – lastensuojelua tekevillä, lasten asiaa ajavilla, ihmisoikeuksia ajavilla, raiskausten uhreja auttavilla – on kokemusta ja tietoa mitä pitäisi tehdä. Monilla on kokemusta työstä, jolla ennaltaehkäistään netissä tapahtuvaa lapsiin kohdistuvaa asiatonta lähestymistä. Heitä tulee kuulla ja ymmärtää, millä keinoin suojelemme lapsiamme paremmin. Suostumus on kirjattava raiskauslainsäädäntöön. Ilmoittamisen kynnystä on madallettava. Ennaltaehkäisyyn ja uhrien apuun on panostettava enemmän. Vanhempia ja koteja pitää tukea, jotta he osaavat ja pystyvät olemaan lastensa turvana. Nykyisin riittämätöntä uhrien auttamisjärjestelmää pitää vahvistaa, eli turvakoteja ja seksuaalisen väkivallan uhrien tukikeskuksia on saatava lisää koko maahan. Ja seksuaalirikoslainsäädäntöä tulee tarkastella kokonaisuudessaan.
Mutta mitään ihmisryhmää ei tule tuomita yksilöiden tekojen pohjalta. Ja on ymmärrettävä, että rangaistusten koventaminen ei ole automaatti, jolla rikokset vähenevät. Jos näin olisi, maailma näyttäsi kovin toiselta. Valitettavasti yhtä helppoa ratkaisua ei ole, mutta keinoja on. Ja nyt meiltä vaaditaan malttia ja viisautta tunnistaa ne vaikuttavimmat keinot.
