Harvaa poliittista kantaa on minulta niin usein kysytty, kuin NATO-kantaa viime viikkojen aikana. Asia on vaatinut perusteellista harkintaa, varsinkin koska olen aina suhtautunut jäsenyyteen kielteisesti.
Suomen turvallisuustilanne on muuttunut, ja selvästi huonompaan suuntaan. Tässä tilanteessa jokainen vastuullinen päättäjä arvioi uudestaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjansa, vieläkö se pätee muuttuneessa tilanteessa.
Vaikka lehtien pääkirjoituksia myöten väitetään, että on vastuutonta ottaa tarvitsemansa aika kannan muodostamiseen, pitäisin itse vastuuttomana, jos niin en tekisi. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta on meillä aina päätetty laajalla konsensuksella, ja se vaatii aikaa, jotta tarvittava keskustelu pystytään käymään.
Olen ylpeä eduskunnastamme, joka ei ole taipunut perinteisen tai sosiaalisen median paineen alla kiirehtimiseen vaan ottanut sen ajan, jonka demokraattinen prosessi vaatii.
Putinin hallinto on osoittanut, että se voi hyökätä itsenäiseen eurooppalaiseen valtioon, täysin välittämättä kansainvälisistä sopimuksista tai kansainvälisestä oikeudesta. Emme voi luottaa mihinkään sovittuun tai yhteenkään lupaukseen.
Kun on valitettava tosiasia, että turvallisuustilanteemme on muuttunut selvästi heikommaksi, niin meidän on löydettävä keino parantaa turvallisuuttamme. Nostaa kynnystä hyökätä Suomeen. Sekä varmistaa, että hypoteettisen hyökkäyksen sattuessa saamme tukea.
Joissain puheenvuoroissa on peräänkuulutettu eurooppalaista vaihtoehtoa.
EU:n turvatakuilla viitataan Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 42 artiklan kohtaan 7:
”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.”
Uskon tämän tarkoittavan käytännössä sitä, että jos Suomeen hyökättäisiin, EU:n jäsenmaahan ja euromaahan, niin muut jäsenet auttaisivat. Ajatus, että EU:n jäsenmaahan hyökättäisiin ja muut jäsenmaat eivät sitä auttaisi, on mielestäni mahdoton.
Suurin osa EU-maista kuuluu NATOon. Ja EU:n eri instituutioiden lukuisista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevista kannoista on selvästi luettavissa se, että NATOon kuuluvat jäsenmaat eivät halua rinnakkaista järjestelmää, vaan NATO on niiden ensisijainen puolustusyhteisö.
Eli eurooppalainen puolustusratkaisu ei ole tässä ajassa, eikä nähtävissä olevassa lähitulevaisuudessa, vaihtoehto NATOlle.
Vaikka uskon, että muut jäsenmaat meitä hädän tullen auttaisivat, niin en usko EU:n solidaarisuuslausekkeen nostavan kynnystä hyökätä.
Siksi olen tullut sille kannalle, että jäsenyyden hakeminen on tässä tilanteessa olemassa olevista vaihtoehdoista Suomelle paras. Riskitöntä vaihtoehtoa ei ole. Eikä jäsenyys ole autuaaksi tekevä vaihtoehto, joka takaa 100% turvan, vaikka näin voisi joistain kommenteista päätellä.
Tämä ei tarkoita, että eurooppalaista vaihtoehtoa ei tulisi jatkossa kehittää, päinvastoin. Varsinkin jos Suomi päättää hakea jäsenyyttä, on vahvan eurooppalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan merkitys ja tarve entistä isompi.
Toisin kuin NATO, EU on arvoyhteisö, jonka päätökset perustuvat yhteiseen demokraattiseen päätöksentekoon, ja sillä tulee olla vahva rooli eurooppalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa jatkossa.
NATO ole muuttunut miksikään. Se ei ole ylevä arvoyhteisö, joka puolustaa demokratiaa, vaan puhdas sotilasliitto, jonka kautta sen jäsenet optimoivat oman turvallisuutensa ja etunsa.
NATO on osa ydinasepelotteeseen perustuvaa järjestelmää, jonka vahvistaminen on täysin päinvastainen kehitys, kuin mitä maailmassa haluaisin nähdä.
Siksi muuttunut kantani tarkoittaa myös sitä, että haluan aktiivisesti työskennellä ydinasekiellon puolesta. Suomen tulisi liittyä ydinasekieltosopimukseen ja sen myötä antaa voimakas moraalinen viesti siitä, että ydinasepelotteeseen perustuvasta maailmanjärjestyksestä on pyrittävä pois.
Jos Suomi tulevaisuudessa on NATOn jäsen, on meidän entistä voimakkaammin työskenneltävä aseistariisunnan, rauhan ja diplomatian puolesta. Ei jäsenyys sitä estä, ennemminkin se siihen velvoittaa.
Julkinen keskustelu jäsenyydestä on myrkyllisin, jota olen politiikan vuosinani nähnyt. Toivon edelleen kaikilta malttia ja kunnioitusta myös omasta eriäviä mielipiteitä kohtaan. Aivan perustellusti voi päätyä toiseen lopputulokseen kuin minä.
Lopuksi haluan muistuttaa, että ilmastokriisi on edelleen niin meidän kuin koko maailman suurin eksistentiaalinen uhka, jonka ratkaisemisessa meillä ei ole varaa epäonnistua. Ilmastonmuutos pahentuessaan lisää sään ääri-ilmiöitä, aikaansaa konflikteja ja pakolaisuutta. Ja ilmastokriisin ratkaisussa eivät sotilasliitot auta.
