Asunnottomien yö

Tänään vietetään YK:n kansainvälistä päivää köyhyyden poistamiseksi. Suomessa päivää on vietetty vuodesta 2002 alkaen Asunnottomien yön merkeissä. Itse osallistun tuttuun tapaan Asunnottomien yön päätapahtumaan Kalliossa.

Oikeus asuntoon on perus- ja ihmisoikeus. Silti Suomessa elää iso joukko ihmisiä, joilla ei ole vakituista asuntoa. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn tilastojen mukaan Suomessa oli viime vuoden lopussa 7 112 asunnotonta. Asunnottomia perheitä oli 214. Neljäsosa asunnottomista on maahanmuuttajataustaisia. Kaikki vailla vakinaista asuntoa olevat eivät välttämättä tilastoissa näy.

Yli puolet asunnottomista elää pääkaupunkiseudulla, mutta myös täällä asunnottomuus on saatu laskuun. Sen sijaan Turussa, Kuopiossa, Oulussa ja Porissa asunnottomuus kasvoi viime vuonna.

Vaikka asunnottomuus on viime vuodet laskenut, hälyttävää on, että samaan aikaan nuorten asunnottomuus on lisääntynyt. Viime vuonna alle 25-vuotiaiden asunnottomien määrä kasvoi 190 henkilöllä ja pitkäaikaisasunnottomuus 30 henkilöllä. ARAn tilaston mukaan viime vuoden lopussa 1 585 nuorta oli asunnottomana. Pelkästään Helsingissä oli 100 nuorta enemmän vailla vakinaista asuntoa kuin vuotta aiemmin. Kysyimmekin Paavo Arhinmäen kanssa jo maaliskuussa hallitukselta, miten nuorten lisääntyneeseen asunnottomuuteen aiotaan puuttua ja miten hallitus aikoo lisätä omakustannevuokraisten asuntojen ja erityisesti opiskelija- ja nuorisoasuntojen rakentamista?

Valtaosa asunnottomista majailee tilapäisesti tuttavien tai sukulaisten luona. Asuntoloissa, majoituslaitoksissa tai erilaisissa laitoksissa asuu noin kymmenesosa asunnottomista. Noin 6 % asunnottomista viettää kuitenkin ARAn mukaan yönsä ulkona, porrashuoneissa tai ensisuojissa.

Asunnottomuus on monisyinen kysymys, jonka taustalla voivat vaikuttaa moninaiset henkilökohtaiseen elämään liittyvät syyt, mutta erityisesti pääkaupunkiseudulla myös huutava pula kohtuuhintaisista asunnoista.

Myös vastaaminen asunnottomuuteen edellyttää monialaista ja suunnitelmallista työtä. Asunnottomuutta ei kitketä pelkällä sosiaalipolitiikalla tai pelkällä asuntopolitiikalla, vaan asunnottomuuden vähentämiseksi tarvitaan kokonaisnäkemystä ja näiden politiikanalojen sujuvaa yhteensovittamista.

Suomessa on tehty vuosia hyvää ja suunnitelmallista työtä asunnottomuuden vähentämiseksi, vaikka vielä on työsarkaa, ettei kukaan olisi sivistysvaltiossamme vailla kotia. Ympäristöministeriön koordinoimassa nykyisessä Asunnottomuuden ennaltaehkäisyn toimenpideohjelmassa asunnottomuustyö on liitetty entistä kiinteämmin osaksi syrjäytymisen torjuntatyön kokonaisuutta. Ohjelman ytimessä on asunto ensin -periaate: kun aiemmin oli lähtökohtana, että yksilön olisi saatava muut elämänhallintansa haasteet ratkaistua ennen asunnon järjestymistä, nykyään ymmärretään, että juuri oma koti tarjoaa parhaan lähtökohdan elämän kuntoon saamiselle.

Asunto ensin -periaatteen toteutuminen ja hyvän asunnottomuuspolitiikan jatkuvuus on turvattava myös tekeillä olevan sote- ja maakuntauudistuksen jälkeen. Tässä keskeistä on saumaton yhteistyö eri viranomaisten välillä. Kuitenkin eduskunnan käsittelyssä olevassa sote- ja maakuntauudistuksessa vastuu sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä siirrettäisiin kunnilta maakunnille. Asuntopolitiikka taas jäisi kuntien vastuulle. Vaarana on, että uudistus heikentäisi nykyistä onnistunutta sosiaali- ja asuntopolitiikan yhteenliittämistä.

Sosiaali- ja asuntopolitiikan sujuva yhdistäminen on ollut tärkeä palanen asunnottomuuden vähentämisessä. Vailla vakinaista asuntoa olevien määrä vähentyi jopa viime taantuman aikana. Se on vähentynyt jopa vaikka nykyinen hallitus on leikannut sosiaalietuuksista ja toimeentulotuen perusosan siirto Kelaan on aiheuttanut vakavia haasteita minimitoimeentulon turvaamiseen. Myönteistä kehitystä ei ole varaa vaarantaa, ja hyvinvointivaltiossa tavoitteena on oltava asunnottomuuden kitkeminen.

Miten politiikan alat ylittävä asunnottomuustyö sitten onnistuu, jos jatkossa asuntopolitiikka on kunnan vastuulla ja sote-palvelut maakunnilla? Kysyin tästä jo vuosi sitten hallitukselta kirjallisella kysymyksellä. Kysymykseen vastannut perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko vetosi vastauksessaan muun muassa maakunnille asetettuihin yhteistyövelvoitteisiin kuntien kanssa. Ministeri oli tuolloin varsin optimistinen siinä, miten kuntiin jäävää sosiaalihuollon asiantuntemusta hyödynnetään jatkossa tässä yhteistyössä, ja näki jopa, että kunnilla olisi jatkossa mahdollisuus panostaa aiempaa vahvemmin ehkäiseviin palveluihin osana pääosin kuntien vastuulle yhä jäävää hyvinvoinnin ja terveyden edistämistyötä.

Toivoa sopii, että ministeri on oikeilla jäljillä, mutta en vielä vuotta myöhemminkään pysty täysin jakamaan hänen kritiikitöntä suhtautumistaan. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia kanssaihmisiämme koskettava ihmisoikeusongelma, asunnottomuus, on yksi niistä lukuisista kysymyksistä, jotka sote-uudistuksessa ovat yhä vailla vastauksia ja jotka ovat jääneet näkyvämpien kysymysten varjoon.

Kuva: Helsingin kaupungin aineistopankki / Kimmo Brandt

Share
Kategoria(t): Artikkelit Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *